Mitä sote-sektorin kriiseistä pitäisi ajatella?

Mitä oikein on tapahtunut, että suomalainen sote-sektori on joutunut nykyiseen pisteeseen, jossa perustavanlaatuinenkaan hoito ei aina toteudu kohtuullisessa ajassa? Vai pitäisikö oikeastaan kysyä, mitä toimia ei ole tehty ongelmien korjaamiseksi, jotka olisi tullut tehdä jo vuosia sitten? Se, että ambulanssit eivät pääse ruuhkautuneeseen päivystykseen tai sydänsairaat lapset nopeasti leikkaukseen ei ole pelkästään ongelma, vaan akuutti kriisi, jonka tulisi herättää jokainen asiasta vastuussa oleva viranhaltija, aluevaltuutettu ja kansanedustaja pohtimaan onko kaikki voitava varmasti tehty tilanteen estämiseksi. Nyt tarvitaan vastuunottoa, jonka avulla muutos tapahtuu.

Viime vuodet ovat olleet suomalaiselle sosiaali- ja terveydenhuoltosektorille tuskaisia. Koronapandemian rantauduttua Pohjolaan yhteiskunnassamme havahduttiin siihen, että tehohoidon kapasiteettimme oli rajallinen ja jokainen meistä joutui miettimään, ovatko terveydenhuollon resurssit riittäviä juuri silloin, jos itse joutuisi sairaalaan. Luottaako vaiko eikö siihen, että hoitoa saa?

Hengityskoneiden riittävyyskeskusteluiden jälkeen ovat potilaiden luottamusta terveydenhuoltojärjestelmään ravisuttaneet niin hoitajalakot, työntekijäpula kuin kuormittuneet päivystyksetkin ja kiireettömien leikkausten perumiset. Joudumme lukemaan uutisista, kuinka ambulanssit odottavat vuoroaan sairaalan pihalla tai sydänsairaat lapset eivät pääse kohtuullisessa ajassa hoitoon. Ongelmat eivät rajoitu pelkästään lehtien sivuille ja lööppeihin. Liian monet ihmiset kohtaavat hoitoon pääsyn haasteita tosielämässä ja joutuvat pelkäämään oman tai läheisensä terveyden ja terveyspalvelujen puolesta.

Tiesitkö, että Suomi käyttää julkiseen terveydenhuoltoon vähemmän rahaa kuin muut verrokki-Pohjoismaat?

Palveluiden saatavuus ja toimivuus on monen osatekijän summa. Jotta potilas pääsee hoitoon kohtuullisessa ajassa, tulee hoitavissa yksiköissä olla työntekijöitä, jotka kokevat työnsä mielekkäänä ja jaksavat tehdä välillä kuormittavaakin kliinistä työtä. Työssäjaksamiseen vaikuttavat niin palkka kuin yksiköiden työilmapiirikin. Työntekijöitä tulee myös olla riittävästi, jotta jäljellä oleva työmäärä ei kasaudu yhä väheneville ihmisille. Työntekijöiden palkkaaminen taas edellyttää riittävästi rahaa. Tiesitkö, että Suomi käyttää julkiseen terveydenhuoltoon vähemmän rahaa kuin muut verrokki-Pohjoismaat?

Vanheneva väestö tarvitsee enenevässä määrin palveluita ja riittävät sote-palvelut tulee perustuslainkin mukaan turvata kaikille.

Rahalla saa työntekijöitä ja työntekijöiden avulla pystytään tarjoamaan potilaille hoitoaikoja. Jotta vapaat hoitoajat riittävät kaikille, tulee hoitoaikoja olla riittävä määrä suhteutettuna väestön palvelutarpeeseen. Vanheneva suomalainen väestö tarvitsee enenevässä määrin palveluita ja riittävät sote-palvelut tulee perustuslainkin mukaan turvata kaikille. Väestön vanhenemisen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä.

Väestön vanhenemiseen olisi voitu varautua jo vuosia sitten kehittelemällä esimerkiksi uudenlaisia palvelumalleja ja ennakoimalla tulevaa. Niin ei ole kuitenkaan tehty riittävästi, vaan palvelut ovat jääneet alimitoitetuiksi ja niitä on jopa karsittu. On selvää, että vanheneva väestö ja julkisen terveydenhuollon alimitoitettu rahoitus ei ole hyvä yhdistelmä. Se ei myöskään ole yhdistelmä, jolla Suomen sote-sektorin ongelmat ratkaistaan.

Mitä jää jäljelle, jos luottamus häviää?

Ongelmien ollessa monisyisiä tulee ratkaisujenkin olla. Itsellänikään ei ole täydellisesti sopivia avaimia sote-sektorin hoitoon pääsyn lukkojen avaamiseen, mutta haluan esittää huolen. Huolen siitä, että jos nykyiset sote-sektorin haasteet jatkuvat, karisee ihmisten luottamus julkista terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan. Jos ihmiset eivät luota niinkin perustavanlaatuisten palveluiden kuin terveydenhuollon palveluiden saamiseen kaikissa tilanteissa julkiselta sektorilta, ovat seuraukset moninaisia, ehkä jopa katastrofaalisia.

Ongelmien ollessa monisyisiä tulee ratkaisujenkin olla.

Tarvitaankin useita erilaisia akuutteja ratkaisuja, joilla turvataan potilaiden pääsy hoitoon: lisää vuodeosastopaikkoja eri osastoille, hoitajien ja muiden sote-ammattilaisten houkuttelu töihin eri keinoin ja työviihtyvyyden varmistaminen esimerkiksi työaikajoustavuudella. Lisäksi tarvitaan yksityisten yritysten hyödyntämistä palveluiden saatavuuden turvaamisessa esimerkiksi palvelusetelien avulla.

Nykyisistä sote-sektorin haasteista ei julkinen sektori selviä yksin eikä sen tarvitsekaan selvitä. Ongelmien ratkaisuiksi on esitetty viimeisen vuoden aikana erilaisia keinoja aina terveydenhuollon priorisoinnista ja säädösten kiristämisestä jo hyväksyttyjen lakihankkeiden peruuttamiseen. Samalla vannoutuneinkin lakitieteilijä on joutunut tunnustamaan, etteivät hyvää tarkoittavat lait riitä, jos ne eivät toteudu käytännössä. Toisaalta voidaan kysyä, että muuttuvatko laajasti levinneet käytännöt potilasystävällisemmiksi ilman hyviä lakeja?

Vannoutuneinkin lakitieteilijä on joutunut tunnustamaan, etteivät hyvää tarkoittavat lait riitä, jos ne eivät toteudu käytännössä.

Lopuksi haluan todeta, että ennen kaikkea yhteiskunnassamme tarvittaisiin asennemuutos. Se, että ambulanssit eivät pääse ruuhkautuneeseen päivystykseen tai sydänsairaat lapset nopeasti leikkaukseen ei ole pelkästään ongelma vaan se on akuutti kriisi, jonka tulisi herättää jokainen asiasta vastuussa oleva viranhaltija, aluevaltuutettu ja kansanedustaja pohtimaan, olenko minä tehnyt kaiken mitä voin tilanteen estämiseksi ja mikä oikein meni pieleen, että näin järkyttävä asia tapahtui? Tästä tunteesta ja vastuunotosta tulisi syntyä tekoja, joilla tapahtuu muutos. Lakia, eli esimerkiksi hoitotakuuta, tulee noudattaa aina. Vaikka keinot lain säännösten noudattamiseen olisivat joskus vaikeita ja moninaisia, ne on pakko löytää.

Blogikirjoitukset eivät ole Kuluttajaliiton virallisia tiedotteita, lausuntoja, julkilausumia tai kannanottoja. Blogit ovat yhteiskunnallisia keskustelunavauksia kirjoittajan esiin nostamista näkökulmista. Blogeissa julkaistaan myös vieraskynätekstejä.